Historiikki

Oikeusasiamiesvirasto perustettiin vuonna 1809 säädetyn hallitusmuodon tuella.

Oikeusasiamiesvirasto perustettiin vuonna 1809 säädetyn hallitusmuodon tuella.

Oikeusasiamiesvirasto perustettiin vuoden 1809 vallankumouksen jälkeen laaditun hallitusmuodon mukaisesti. Kustaa III:n yksinvalta tuoreessa muistissa uudessa hallitusmuodossa luotiin järjestelmä, jossa valtiopäivät valvoo hallitusvallan harjoittamista. Tämän mukaisesti perustuslakivaliokunta sai tehtäväkseen valvoa ministereitä, ja valtiopäivien valitsema oikeusasiamies sai tehtäväkseen valvoa, että viranomaiset noudattivat lakeja.

Ajatus viranomaisten lainkäyttöä valvovasta elimestä ei ollut enää uutuus vuonna 1809. Jo vuonna 1713 yksinvaltiaana toiminut kuningas Karl XII oli perustanut kuninkaan korkeimman asiamiehen (Kungens Högste Ombudsman) viran. Karl XII oli tällöin Turkissa ja oli silloin ollut ulkomailla jo lähes 13 vuotta. Hänen oleskelustaan ulkomailla oli ollut seurauksena yleinen epäjärjestys koti-Ruotsin hallinnossa. Hän perusti tällöin korkeimman asiamiehen viran, ja tämän virkamiehen piti toimia hänen tärkeimpänä edustajanaan Ruotsissa. Korkeimman asiamiehen tehtävänä oli valvoa, että tuomarit ja virkamiehet toimivat voimassa olevien lakien mukaisesti ja muutenkin täyttivät tehtävänsä. Vuonna 1719 tätä kuninkaan korkeinta asiamiestä alettiin kutsua oikeuskansleriksi, ja  virka on käytössä edelleenkin – oikeuskansleri on  hallituksen oikeusasiamies.

Vuoden 1809 hallitusmuodon mukaisesti valta piti jakaa kuninkaan ja valtiopäivien välillä. Kuninkaan tuli nimetä oikeuskansleri, ja valtiopäivien valita oikeusasiamies. Uuden oikeusasiamiesviraston perimmäisenä tarkoituksena oli saada aikaan kansalaisten etujen mukainen, hallitusvallasta täysin riippumaton valvontaelin. Tuntui luonnolliselta perustaa oikeusasiamiesvirasto oikeuskanslerin esikuvan mukaisesti. Oikeusasiamiehen tuli toimia oikeuskanslerin tavoin syyttäjänä, jonka tehtävänä oli valvoa tuomarien ja virkamiesten lainkäyttötoimintaa. Oikeusasiamiehen piti  muun muassa toimia yhtenäisen oikeuskäytännön aikaansaamiseksi ja arvostella lainsäädännön tulkinnanvaraisuuksia. Hänen tuli hoitaa tehtävänsä suorittamalla tarkastuksia ja käsittelemällä valituksia. Valitusten käsittely oli aluksi vain pieni osa hänen työtään. Oikeusasiamiesviraston 100 ensimmäisen toimintavuoden aikana valitusten määrä oli vuosittain noin 70.

Aluksi oikeusasiamiehen roolia leimasi syyttäjätoiminta. Oikeusasiamiehen käsiteltäviksi vireille pannut asiat joko jätettiin huomiotta tai johtivat syytteeseen. Oikeusasiamies kehitti kuitenkin vähitellen käytännön, jossa hän jätti syyttämättä pienissä asioissa ja antoi sen sijaan asiasta huomautuksen. Tämä kehityssuunta hyväksyttiin vuonna 1915 valtiopäivillä siten, että erityinen syyttämättäjättämisoikeus otettiin mukaan oikeusasiamiesohjeisiin. Säännöt oikeusasiamiehen syyttämättäjättämisoikeudesta silloin kun oli kysymys vähemmän vakavasta rikkeestä, muodostivat aina vuoden 1975 oikeusasiamiesohjeiden hyväksymiseen asti ainoan muodollisen perustan oikeusasiamiehen kriittisille lausunnoille. Siinä määrin kuin tiettyä menettelyä ei voitu laskea toimenhaltijan viaksi rangaistavana rikkeenä, eikä siten ollut mitään perustetta syyttämättäjättämispäätökselle, oikeusasiamiehen kriittinen ja suuntaa-antava lausunto muodosti vain virantoimituksessa kehittyneen käytännön. Tämä käytäntö otettiin tutkittavaksi ja hyväksyttiin valtiopäivillä vuonna 1964.

Vuonna 1975 tehdyllä päätöksellä erityisen syyttämättäjättämisoikeuden poistamisesta oli yhteys samanaikaisesti tehtyyn ns. virkavastuu-uudistukseen, joka mm. merkitsi julkisten toimenhaltijoiden rikosoikeudellisen vastuun voimakasta rajoittamista. Tätä taustaa vasten ei enää katsottu olevan mitään tarvetta oikeusasiamiehen syyttämättäjättämisoikeuteen. Sen sijaan annettiin määräys, että oikeusasiamiehen piti selvitettävissä tapauksissa noudattaa samoja syyttämisvelvollisuutta ja syyttämättäjättämistä koskevia sääntöjä kuin yleisten syyttäjien.

Oikeusasiamiesviraston roolin kuvattu kehitys merkitsee toiminnan painopisteen vähitellen tapahtunutta siirtymistä ehkäisevästä roolista suuntaa-antavaan ja neuvovaan toimintaan. Virheiden ennalta ehkäisemistä koskeva tehtävä sekä yleisesti oikeuskäytännön parantamiseen vaikuttava toiminta on saanut etusijan syyttäjätoiminnan sijasta.